This boots are made for walking

Miten vaikeaa onkaan yrittää kirjoittaa blogia, kun ei muista puoliakaan asioista, jotka risteilivät päässä koko päivän? Mielestäni sain järjesteltyä mahtavan kirjoituksen universumia liikuttavista asioista, jotka olisin taidokkaasti liittänyt omaan elämään ja samalla myös piilovaikuttanut lukijoiden (tiedän, että Teitä on kaksi) omaan ajattelutapaan elämästä. Ikäänkuin minulla olisi pään sisällä Wöördin dokkari auki, johon koko ajan kirjoitan asioista... Harmi vaan, että siitä dokkarista ei saa tallennettua backuppia minnekään. Ja miten noloa olisi kulkea nauhurin kanssa pitkin kujia?

Toinen ja tietysti omalla tavallaan hienostuneempi versio ajatusten tallennuksesta olisi musta, ja nimenomaan musta, antiikkinen nahkakantinen muistikirja, johon voisi raapustella aina kun mieleen tulisi jokin erinomaisen täydellinen ajatelma tai vaikka vitsi, sillä niitäkään ei koskaan muista, kun pitäisi. Vitsin pitäisi olla kuitenkin sivistyneesti hauska, sellainen, jolle nauraa hiukan ja keveästi, ei kuten minä leffateatterissa.

Ja kun siihen mustaan, nahkakantiseen kirjaan kirjoittaa pitää kävellä yksin pienillä kaduilla, istua hiljaisessa kahvilassa syvä uurre otsalla synkkiin ja riutuviin ajatuksiin vaipuneena, kädessä tupakka, kahvikuppi tai lasi Absinthia.

Siihen mustaan, nahkakantiseen kirjaan ei kuitenkaan saa kirjoittaa kello 10 illalla, Forssan bussiasemalla päivän termarissa seisoneen kahvikupin kanssa. Se kirja ei myöskään saa sisältää ajatuksia kuten:" Forssassa ei ole elämää", " Miksi suomalaisissa vessoissa ovet aukeavat aina eri suuntiin kuin muissa maissa?" tai "Vittu, nyt vittu vituttaa, vittu". Kirjan tarkoitus olisi kestää monet vuodet, jotta sen voisi aina esim. kriisin kohdatessa ottaa esille ja lukea jokin syvällinen ajatelma, jonka turvin voisi jatkaa taas hyvillä mielen eteenpäin. Hyvässä tapauksessa siitä voisi olla iloa myös muulle lähiympäristölle ja sukupolville eteenpäin ja sitä voisi säilyttää kirjahyllyssä muiden klassikkoteosten seurassa, valmiina siteerattavaksi vaikka illalliskutsujen tai muiden juhlien yhtenä ohjelmanumerona. Lopulta sen paikka ja asema olisivat yhtä korkealla kuin Tuntematon Sotilas tai Ilkka Remeksen koko tuotanto suomalaisten kirjahyllyissä.

Minä en ole koskaan harrastanut päiväkirjoja tai mustia, nahkakantisia kirjoja.

Näiden syvällisten mietteiden lisäksi olen tänään osallistunut muiden eksyneiden lampaiden (a.k.a. vaihtarit) kanssa kansainvälisyyspäivään, ollut jopa parilla tunnilla sekä paikalliskielen opettelun sijaan tutustunut paikalliseen terveydenhuoltoon. Jep, viimeiset ööh, neljä kuukautta kiusannut etuvarvas on edelleenkin punainen ja aiheuttaa säännöllistä ketutusta erityisesti kenkien valinnan kanssa, joten oli pakko kääntyä taas lekurisedän puoleen. Itse kokekus oli ja tulee olemaankin mielenkiintoinen, sillä jatkamme kuulemma harjoituksi kirurgin veitsen kanssa aamulla klo 8. Luojille kiitos, tässä maassa kaikki puhuvat edes jonkin tasoista yleiskieltä (English), joten kommunikointi ongelmastani onnistui edes jollakin tasolla. Se selvisi, että minä olen suomesta (finsku), en ole lääkäri (??) vaikka tiesinkin, mitä lääkettä olen aiemmin ottanut ja Basibact on Basibact myös islanniksi. Itse asema oli kuin suoraan brittien lekurisarjoista. Pieni, idyllinen talo keskellä asuinaluetta. Ainoastaan hyvännäköinen lääkäri puuttui, damn.

Mitä tulee koulumme kansainvälisyyspäivään, niin mustikkapiirakka on yleismaailmallisesti nyt rankattu erittäin hyväksi ruoaksi, kaikki tietävät entuudestaan Nightwish -bändin, mutteivat tiedä sen alkuperämaata ja Suomi on PPT-slideissa oikeasti todella kaunis maa. Jotenkin on jo muistikuva hämärtynyt maasta, sillä ei se tuolta tuntuvat vielä kuukausi sitten loskassa ja pimeässä tarpoessa. Tosin sama sää se on täälläkin vielä seuraavat viikot, joten olkoot...

Loppulisäys:
En ole koskaan tuntenut näin suurta riemua vaelluskengistä ja erityisesti niiden saapumisesta kämppääni. Tahdon kiittää äitiäni, isääni, Suomen ja Islannin postilaitoksia, säätilaa.....

Taalat taskussa ilman vaatteita

Hurraa.. Tässä sitä viimein ollaan ja voi pojat, en voi ainakaan sanoa, ettenkö olisi yrittänyt. Ja tällä tarkoitan nyt blogin kirjoittamista eli itseni huoraamista muiden arvostelevien katseiden alle. Huomautus kuitenkin tähän väliin, että tämän… ööhh… purkautumisen? aloittamisen perimmäisenä syynä on kuitenkin puhtaasti omien ullakkokerrosten läpikäynti, tyhjennys kirpputorille ja lopulta kenties jopa asunnoksi muuttaminen. Eli puhtaasti kaiken sen romun tyhjennys suoraan oman naamani eteen, jotta voisin lopulta lopettaa ainasen päänsisäisen dialogin kaikesta. Sitä paitsi kaiketi nyt pitää viimein lunastaa ne lukemattomat kännissä tehdyt lupaukset viimein aloittaa tämä plokkailu (ei baarituoppien), kun kaikki muutkin…


Fine, olkoot siinä ja levätköön rauhassa. Ei enää selityksiä kiitos, nyt tarvitaan toimintaa!
Ja ensimmäiseksi iskee tietenkin writer’s block, tietenkin. Noh, ehkäpä kerron sitten vain viikonlopun kulusta, kun ei sitä muutakaan keksi. Olin siis koulumme järjestämällä kivalla pikku retkellä Reykjavikin ympäristössä ja lopulta köröttelimme Blue Lagoonille uimaan. Tai siis muut uivat ja minä bosseni kanssa emme, kun olemme niin erilaisia. Noh, minulla on nuha ja toisilla… muu hyvä syy, miksi ei uinti maistunut. Mielenkintoinen paikka kuitenkin, jotenkin vaan häiritsevästi tuli mieleen kaikki ne lukemattomat suomalaiset kylpylät, joissa lilluu eläkeläisiä kuin puolukoita puurossa. Vain venäläisturistit puttuivat ja näkymä olisi voinut olla minkä tahansa rannikkokaupungin kylpylästä. Kunhan kuitenkin lumi sulaa, lämpötila kohoaa yli maagisen + asteen ja päivä pitenee voin kokeilla uudestaan menoa pataan keitettäväksi suolalla höystettynä.


Luokkaretkiturneemme sisälsi myös kurkistuksen paikalliseen kalastajakylään ja presidentin asuinpaikkaan. Kylmää ja tuulista, mutta varmaan nättiä, jos sen lumen alta nyt jotain paljastuisi. Mitä pressan kämppään nyt tulee niin on hyvin sijoitettu; keskelle ei mitään ja ilman suuria valvontajoukkoja. pyyntönä oli vain, että älkää pliis, koputelko ikkunoihin? Tosin tuskin täällä iskee paikallinen hyttystyttöarmeija Ólafur Ragnarin kämpille oikeutta vaatimaan. Niin ihanan Pieni Talo Preerialla –tyyppistä, että voisin varmaan itsekin pian ehdottaa itseäni ehdolle, kun kukaan ei sitä nyt näytä siihen hommaan itse haluavan.


Mitä iltaan tulee, niin hylkäsimme K:n kanssa tilaisuuden mennä juhlallisuuksiin, joiden teemana meni ”Bitches and Priests”. Totesimme, että olemme enemmän sitä ei-toivottua nunna-ainesta kuin vaihto-opiskelijahetukat mantereelta pukeutuneena taas vääriin vaatteisiin. Huomasin nimittäin ottaneeni mukaani Suomesta kaikkea liian vähän ja nyt miettiväni jokaisen ulosmenokerran hyvin tarkkaan. Toteutin kaiketi vahingossa fantasiani poistua maasta vain passin ja hammasharjan sekä yhden vaihtovaatekerran kanssa. Nappiin meni, mutta se fantasia oli sovellettu enemmän päiväntasaajan seudulle, ei Oulun korkeudelle keskelle talvea. Pientä hienosäätöä vielä ja voin kokeilla myöhemmin pakoa taalat taskuissa Bahamalle. Ja Bahama saattaa pian olla lähempänä kuin luulisikaan...