This boots are made for walking

Miten vaikeaa onkaan yrittää kirjoittaa blogia, kun ei muista puoliakaan asioista, jotka risteilivät päässä koko päivän? Mielestäni sain järjesteltyä mahtavan kirjoituksen universumia liikuttavista asioista, jotka olisin taidokkaasti liittänyt omaan elämään ja samalla myös piilovaikuttanut lukijoiden (tiedän, että Teitä on kaksi) omaan ajattelutapaan elämästä. Ikäänkuin minulla olisi pään sisällä Wöördin dokkari auki, johon koko ajan kirjoitan asioista... Harmi vaan, että siitä dokkarista ei saa tallennettua backuppia minnekään. Ja miten noloa olisi kulkea nauhurin kanssa pitkin kujia?

Toinen ja tietysti omalla tavallaan hienostuneempi versio ajatusten tallennuksesta olisi musta, ja nimenomaan musta, antiikkinen nahkakantinen muistikirja, johon voisi raapustella aina kun mieleen tulisi jokin erinomaisen täydellinen ajatelma tai vaikka vitsi, sillä niitäkään ei koskaan muista, kun pitäisi. Vitsin pitäisi olla kuitenkin sivistyneesti hauska, sellainen, jolle nauraa hiukan ja keveästi, ei kuten minä leffateatterissa.

Ja kun siihen mustaan, nahkakantiseen kirjaan kirjoittaa pitää kävellä yksin pienillä kaduilla, istua hiljaisessa kahvilassa syvä uurre otsalla synkkiin ja riutuviin ajatuksiin vaipuneena, kädessä tupakka, kahvikuppi tai lasi Absinthia.

Siihen mustaan, nahkakantiseen kirjaan ei kuitenkaan saa kirjoittaa kello 10 illalla, Forssan bussiasemalla päivän termarissa seisoneen kahvikupin kanssa. Se kirja ei myöskään saa sisältää ajatuksia kuten:" Forssassa ei ole elämää", " Miksi suomalaisissa vessoissa ovet aukeavat aina eri suuntiin kuin muissa maissa?" tai "Vittu, nyt vittu vituttaa, vittu". Kirjan tarkoitus olisi kestää monet vuodet, jotta sen voisi aina esim. kriisin kohdatessa ottaa esille ja lukea jokin syvällinen ajatelma, jonka turvin voisi jatkaa taas hyvillä mielen eteenpäin. Hyvässä tapauksessa siitä voisi olla iloa myös muulle lähiympäristölle ja sukupolville eteenpäin ja sitä voisi säilyttää kirjahyllyssä muiden klassikkoteosten seurassa, valmiina siteerattavaksi vaikka illalliskutsujen tai muiden juhlien yhtenä ohjelmanumerona. Lopulta sen paikka ja asema olisivat yhtä korkealla kuin Tuntematon Sotilas tai Ilkka Remeksen koko tuotanto suomalaisten kirjahyllyissä.

Minä en ole koskaan harrastanut päiväkirjoja tai mustia, nahkakantisia kirjoja.

Näiden syvällisten mietteiden lisäksi olen tänään osallistunut muiden eksyneiden lampaiden (a.k.a. vaihtarit) kanssa kansainvälisyyspäivään, ollut jopa parilla tunnilla sekä paikalliskielen opettelun sijaan tutustunut paikalliseen terveydenhuoltoon. Jep, viimeiset ööh, neljä kuukautta kiusannut etuvarvas on edelleenkin punainen ja aiheuttaa säännöllistä ketutusta erityisesti kenkien valinnan kanssa, joten oli pakko kääntyä taas lekurisedän puoleen. Itse kokekus oli ja tulee olemaankin mielenkiintoinen, sillä jatkamme kuulemma harjoituksi kirurgin veitsen kanssa aamulla klo 8. Luojille kiitos, tässä maassa kaikki puhuvat edes jonkin tasoista yleiskieltä (English), joten kommunikointi ongelmastani onnistui edes jollakin tasolla. Se selvisi, että minä olen suomesta (finsku), en ole lääkäri (??) vaikka tiesinkin, mitä lääkettä olen aiemmin ottanut ja Basibact on Basibact myös islanniksi. Itse asema oli kuin suoraan brittien lekurisarjoista. Pieni, idyllinen talo keskellä asuinaluetta. Ainoastaan hyvännäköinen lääkäri puuttui, damn.

Mitä tulee koulumme kansainvälisyyspäivään, niin mustikkapiirakka on yleismaailmallisesti nyt rankattu erittäin hyväksi ruoaksi, kaikki tietävät entuudestaan Nightwish -bändin, mutteivat tiedä sen alkuperämaata ja Suomi on PPT-slideissa oikeasti todella kaunis maa. Jotenkin on jo muistikuva hämärtynyt maasta, sillä ei se tuolta tuntuvat vielä kuukausi sitten loskassa ja pimeässä tarpoessa. Tosin sama sää se on täälläkin vielä seuraavat viikot, joten olkoot...

Loppulisäys:
En ole koskaan tuntenut näin suurta riemua vaelluskengistä ja erityisesti niiden saapumisesta kämppääni. Tahdon kiittää äitiäni, isääni, Suomen ja Islannin postilaitoksia, säätilaa.....